Me muistamme, kuinka Paavo Nurmea arvosteltiin hänen rohjetessa tehdä elantoa juoksemalla. Hän valitsi kisat, joista sai parhaan palkan. Eihän se nyt sovi mitenkään urheiluun, että siitä saa palkkaa. Pitkälle on tultu niistä ajoista ja tänä päivänä urheilijan ammatti on arvostettu. Jääkiekon Liigassa urheilija saa palkkansa osakeyhtiöiltä, joiden tehtävänä on tuottaa mahdollisimman paljon lisäarvoa yhteisölle (elämyksiä kansalaisille, mahdollisuuksia yrityksille). Urheilijat eivät ole osakeyhtiössä vain urheilemassa, vaan rakentamassa elämyksiä ja mahdollisuuksia. Tietysti parhaat elämykset kansalaisille syntyvät, kun jääkiekkoilija laittaa kaiken likoon kaukalossa ja joukkue voittaa. NHL:ssä kamerat tuodaan vaihtopenkille ja jopa pukukoppiin. Kyse on nimenomaan tapahtuma- ja urheiluviihteestä. Yleisurheilija saa apurahaa liitolta tai olympiakomitealta, jolloin ansion perusteet ovat hieman toisenlaiset. Jos ei halua olla julkisuudessa, ei ole pakko. Mutta kyllä sielläkin ymmärretään kyseessä olevan myös urheiluviihde. Sergei Bubka tiesi aikanaan, että voisi hypätä korkealla, mutta nostatti maailmanennätystä sentti per kilpailu. Näin hän maksimoi omat ansionsa ja kansalla oli viihdettä. Siinä vaiheessa, kun palkka on jotain muutakin kuin urheilijan apuraha, joutuu palkansaaja miettimään, mistä ja miksi minulle palkka maksetaan.
Julkisen keskustelun perusteella ihan kaikille jääkiekon osakeyhtiöiden työntekijöille ei ole selvää, mikä on yrityksen olemassaolon tarkoitus ja mistä työntekijälle palkka maksetaan. Palkan peruste on eri, kuin urheilija-apurahan peruste tai lajiliitolla töissä olevan valmentajan palkan peruste. Sain kunnian tehdä töitä ammattiurheiluviihteen parissa ja siksi seuraan jopa hämmennyksellä julkista keskustelua tässä liiketoiminnassa mukana olevien yrityksien olemassaolon tarpeellisuudesta. Elantonsa urheiluviihteen yrityksiltä (paremman elannon, kuin suomalaiset keskimäärin) saava yksittäinen työntekijä saattaa arvostella julkisesti yrityksien olemassaolon tarpeellisuutta. Voisiko tuotantolaitoksen päällikkö arvostella julkisesti tuottamiaan palveluita tai yrityksen toisen tehtaan olemassaolon tarkoitusta? Potkut siitä seuraisi. Siinä vaiheessa, kun tehdään työtä osakeyhtiölle, ovat yhtiön liiketoiminnan tavoitteet prioriteetti yksi. Urheiluviihteessä toimivan yrityksen tuloksen kannalta on oleellista se, miten joukkue pärjää. Työntekijät (valmentaja, pelaajat) laittavat paukut sen eteen. Urheilulliset itse lajiin liittyvät tekijät voivat olla ykkösenä lajiliittojen ja yhdistyksien toiminnassa, mutta aina osakeyhtiön etu ei ole sama kuin lajiliiton etu. Jos työntekijä (valmentaja, urheilutoimenjohtaja) haluaa työskennellä itse lajin intressien eteen palkanmaksajayrityksen intressien sijaan, palkasta joutuu nipistämään reippaasti pois ja hakemaan työtä lajin parista muualta kuin urheiluviihdeliiketoimintaa harjoittavasta osakeyhtiöstä.
Joissain artikkeleissa on tuotu esiin, kuinka jääkiekon Liiga pitäisi avata ja joukkuemäärää vähentää. Perusteena se, että taso nousisi, kun Suomessa ei riitä huippupelaajia 15 joukkueeseen tai ”urheiluun kuuluu nousukarsinnat”. Kyse on tapahtumaviihteestä ja osakeyhtiöistä. Haluaisiko joku teistä investoida osakeyhtiöön, jos riskinä olisi, että yhtiön toiminta lopetetaan joku vuosi ihan vain urheilun ideologian nimissä. Olen lukenut tämän kommentin esimerkiksi pelaajalta, joka on ensin 15 vuotta ansainnut miljoonia NHL:ssä. Siellä on itsestään selvää, että siirtotakarajalla pelaajia (työntekijöitä) vaihdetaan ja mietitään seuraavia tilikausia. Jokainen osakeyhtiö rakentaa ja investoi tulevaan. Sama henkilö, joka on nauttinut liiketoimintamallin tuomista miljoonista, kertoo haastattelussa suomalaisille kiekkoviihteen yrittäjille, että täällä osakeyhtiön pitäisikin huomioida ideologia ennen liiketoimintaa. Työntekijät haluavat kilpailukykyistä palkkaa, mutta toisessa lauseessa jotain muuta. Yksittäinen pelaaja kommentoi, kuinka olisi mielekkäämpää pelata kausi loppuun, kun olisi karsinnat. Yritys kuitenkin maksaa pelaajalle tuhansien eurojen kuukausipalkkaa siitä, että tämä laittaa kaukalossa itsensä likoon joka ilta oli peli mikä tahansa.
Esimerkkinä on tämä Ylen uutinen, jossa toimittaja ja valmentaja arvostelevat pudostuspeliformaattia. ”Valmentajilta on tullut selkeä viesti, mitä he haluavat”. Valmentaja saa kuukausipalkan yrityksiltä, jotka koittavat jotenkin tekohengittää koronakauden ajan toimintaa, jotta pelaajat ja valmentajat saavat edes osan palkastaan ja toimintaa pysyy käynnissä seuraavaan kauteen asti. Jokainen pelattu pudotuspeli tarkoittaa lisää miinusta kassaan, joka pitää rahoittaa jollain tavalla nyt ja koittaa maksaa tulevien kausien tuotoista pois. Yksikään toimitsija, erotuomari tai bussikuski ei tule tapahtumaan vapaaehtoisena. Jokainen peli maksaa, jokainen vieraspelireissu maksaa ja tuloja ei tule mistään. Palkanmaksaja on pyrkinyt hoitamaan rahoituksen toiminnan jatkuvuuden takia ja maksanut työntekijöilleen jotain palkkaa. En ymmärrä, mitä merkitystä näiden yrityksen toiminnan kannalta on sillä, että valmentajat haluaisivat pelata urheilullisemmat pudotuspelit. Yrityksen toiminnan kannalta se on vain typerää. Sama kuin tehdä varastoon tuotteita, joita kukaan ei juuri nyt osta, vain koska tuotantopäällikkö haluaa testata koneiden kapasiteetin rajoja.
Haluan tuoda vaihtoehtoisia näkökulmia keskusteluun suomalaisen ammattikiekkoviihteen tulevaisuudesta.
Pelaajien kehittyminen / Suomen kiekkoilun etu
Luvut ovat keksittyjä, mutta antavat perspektiiviä. Jos Liigassa pelaisi 12 joukkuetta, Liigan yhteinen liikevaihto olisi n. 100 Me. Summasta n. 15M€ tulee jaettavaksi yrityksille TV-sopimuksesta ja 85 M€ tulee paikkakuntien yrityksille ja kuluttajille myytävistä palveluista ja tuotteista.
Kolme joukkuetta Mestiksestä lisää Liigaan ei kasvata TV-rahaa yhtään, mutta pottia tulee jakamaan useampi yritys. Sen sijaan nämä kolme uutta yritystä tuottavat paikkakunnan yrityksille ja kuluttajille palveluita (yleistulot, ravintolat, mainokset ym.) jokainen n. 3 M€ edestä enemmän, mitä ne tuottivat Mestiksessä. Yhteensä jääkiekkoviihteen liikevaihto kasvoi vajaat 10 M€. Mihin tuo 10 M€ sitten menee? Puolet rahasta, eli n. 5 M€ käytetään suoraan pelaajien, valmentajien, huoltajien, hierojien, juniorivalmentajien jne. palkkoihin. Liigaseura vastaa myös kokonaan A-nuorten joukkueen pyörittämisestä (ammattivalmentajat) ja tukevat epäsuorasti junioriorganisaatioita, jotta sinne voidaan palkata ammattivalmentajia.
Suomalaiset lajiliitot voivat vain uneksia tilanteesta, jossa he saisivat miljoonia varoja palkata lisää ammattivalmentajia ja tukea urheilijoita täysiammattilaisuuteen siirtymisessä. Kolmen ex Mestisseuran lajiin pariin tuomat lisämiljoonat ovat enemmän kuin hiihtoliiton vuosibudjetti hiihdolle, yhdistetylle ja mäkihypylle yhteensä. Jääkiekkoammattilaiset eivät kaikki muista tätä arvostaa. Tuolla summalla n. 100 henkilöä (kolmen yrityksen pelaajat ja taustahenkilöt) vuodessa enemmän tekee täysipäiväisesti ammattilaisena töitä jääkiekon eteen. Väitän, että se on myös suomalaisen jääkiekkoilun etu pitkällä tähtäimellä, vaikka jonkin mielestä heti taso ei riitäkään. On ero urheilla täysiammattilaisena vs. puoliammattilaisena. Tätä näkökulmaa tukee se, kuinka valtavan paljon meillä tänä päivänä on suomalaisia huippupelaajia ja valmentajia maailmalla. Kehitystä on tapahtunut ja taso on laajentunut, kun lajin piirissä on enemmän täysipäiväisiä ammattilaisia.
Joukkuemäärään tiputtamista puoltava seikka on se, että TV-rahasta jäisi isompi potti jaettavaksi muille seuroille. Yhden joukkueen vähentäminen jättäisi jaettavaa TV-rahaa muille joukkueille vajaa 100 000 euroa vuodessa samalla kun lajin liikevaihdosta häviäisi yhteensä 3 M€. Onko oikeasti tarve tiputtaa Suomessa kiekon parissa työskenteleviä ammattilaisia pois, jotta voidaan hommata markkina-arvoltaan astetta kovempi vahvistus johonkin toiseen joukkueeseen? Siihen se satatonnia per joukkue nimittäin uppoaisi.
Karsintojen tuoma rahavirta
Osa perustelee karsintojen tarpeellisuutta sillä, että Ruotsissa on ollut valtavan rahakkaat nousukarsintapelit, jotka ovat kiinnostaneet yleisöä. Se on täysin totta. Jos kuitenkin katsomme Ruotsin ja Suomen BKT-käyriä 90-luvulta tähän päivään, on ero kasvanut Ruotsin hyväksi. Tämä näkyy myös kiekkoilussa. Siinä missä Suomen Mestis oli myös Jukurien, Sportin ja Kookoon aikaan puoliammattilaissarja, Ruotsin vastaavalla tasolla pyörivät rahat tekivät siitä ammattilaissarjan. Nousukarsintapelit Suomessa tuottaisivat parhaimmillaan seuran kassaan kuusinumeroisen summan kahisevaa. Mutta ottaisitko riskin yrityksen omistajana ja tavoittelisit pariksi viikoksi positiivista kassavirtaa, mutta mahdollisesti sen jälkeen joutuisit irtisanomaan lähes koko henkilöstön? Liikevaihto nimittäin tippuu yhtäkkiä vähintään vuodeksi 80% alaspäin ja liiketoiminta lähes pysähtyisi, jos karsinnoissa tulisi pataan. Muutama nousukarsintapeli eivät toisi edes murto-osaa siitä puskurista, joka tarvittaisiin, jotta henkilökunnasta ja pelaajista voitaisiin pitää kiinni.
Ajatellaan myös pelaajaa, joka on tehnyt kolmen vuoden sopimuksen liigaseuran kanssa, ottanut asuntolainan ja perustanut perheen. Suostuiko pelaajayhdistys sellaisiin pelaajasopimuksiin, joissa mahdollinen tippuja saisi irtisanoa määräaikaiset työsopimukset siltä istumalta? Jos ei, niin yhtiö olisi konkurssissa ennen juhannusta ja pelaajat jäisivät joka tapauksessa puille paljaille. Osa pelaajistakin on haastatteluissa nostanut esiin, kuinka karsinnat olisivat kiekolle hyväksi, mutta suostuisiko kukaan oikeasti tekemään pelaajasopimuksia, joissa tämä huomioitaisiin. Sama juttu koskien tietysti valmentajia, huoltajia, urheilutoimenjohtajia ja seuran toimistopuolen henkilökuntaa.
Osakeyhtiön tavoitteet
Totuus on, että Liiga on osakeyhtiö ja siinä omistajina olevat tahot (seurat) ovat osakeyhtiöitä. He kilpailevat tapahtumaviihteen saralla ihmisten vapaa-ajasta muiden urheilulajien, konserttien, videopelaamisen ym. kanssa. Kukaan tuskin investoisi yritykseen, jos pelkona olisi, että liiketoiminta voi loppua yhden huonon kauden takia. Pohjois-Amerikan kaikissa palloilulajeissa toimitaan samalla tavalla. NHL, NBA jne. He kilpailevat keskenään ihmisten vapaa-ajasta ja tekevät kaikkensa, jotta omistajayritykset menestyisivät ja sitä kautta yrityksien työntekijät menestyisivät. Liiketoiminta ainakin jollain tasolla on kiinnostanut yleisöä ja yrityksiä Suomessa, joten moni asia on tehty oikein, vaikka kiinnostavuuden eteen pitääkin tehdä hommia. Kenenkään Liigan yrityksien etu ei ole, että he luopuisivat oikeudestaan harjoittaa liiketoimintaa omistamansa yhteisen yrityksen (Liiga) kanssa. Osakeyhtiöt tekevät liiketoimintaa myös yrityksien kanssa, joita itse laji tai tuote jäällä ei kiinnosta lainkaan. Liigaympäristö pystyy tuottamaan yrityksille erilaisia palveluita, joissa pääosassa on itse tapahtuman kiinnostavuus, ei välttämättä jääkiekko lajina.
Palkanmaksaja on liiketoimintaa tekevä yksityinen osakeyhtiö
Jääkiekkoilijan ja varsinkin valmentajien ansiotaso Suomessa on hyvä verrattuna palkansaajien keskiansioihin. Liiga on onnistunut rakentamaan omistajayrityksilleen alustan, jossa liiketoimintaa voi tehdä. Näissä yrityksissä työskentelee lähes 1 000 täysipäiväistä työntekijää ja toinen mokoma osa-aikaisina ottelutapahtumissa. Jossain kohdin on ehkä hämärtynyt, että kuka on esimerkiksi valmentajan tai pelaajan palkanmaksaja. Se ei ole itse laji. Toki se on isoin motivaatiotekijä ja asia, jonka takia valmentaja on päässyt ammattilaiseksi Liigaan. Mutta siinä vaiheessa, kun on ammattilainen, tehdäänkin töitä palkanmaksajalle, tapahtumaviihteessä toimivalle yritykselle, ei lajille. Poikkeuksena moneen muuhun yhtiöön itse tuote, eli jääkiekkopeli jäällä, herättää paljon intohimoja. Kuitenkin työntekijät valmentajista pelaajiin, ovat ihan samalla tavalla työsuhteessa näihin yrityksiin, kuin ovat tuotantolaitoksen työntekijät ja tiimipäälliköt omaan yritykseensä. Joskus jopa hymyilyttää, kun kuusinumeroisella vuosipalkalla operoinut entinen koutsi tai miljoonia ansainnut pelimies kertoo medialle, että kyllä nyt ainakin muutaman yrityksen pitäisi lopettaa toimintansa ja sadan lajin parissa tekevän henkilön menettää työpaikkansa. Unohtuu, että mistä minä sen palkkani sainkaan. Jos asiat tehtäisiin pelkästään itse lajin urheilullisen ja ideologisen kehityksen näkökantilta, aika moni saisi unohtaa kuusinumeroiset vuosiansiot ja alkaa tapella olympiakomitean ja ministeriön urheiluapurahoista.
Erot pienten ja isojen välillä
Joskus keskustelussa on mainittu tasoeroista pienet vs. suuret seurat. Tämä on totta, mutta se on totta joka ikisessä palloilusarjassa joka ikisessä maassa. Tällä hetkellä esimerkiksi Valioliigan kärkijoukkueen pistekeskiarvo 2,4 vs. hännänhuipun 0,5 ero on suurempi kuin Liigan 2,1, vs. 0,9. Veikkaan, että myös Sheffield Wednesdayn on vaikeampi voittaa Manchester City vieraissa, kuin Jypin on mahdollisuus voittaa Lukko. Ruotsin jääkiekon pääsarjassa vastaavat luvut olivat tänä vuonna 2,0 vs. 1,0. Eli aivan vastaavat kuin Suomessa. Tuloerojen puolesta liputan samaa. Valioliigassa on varmasti suhteessa suuremmat tuloerot kuin Liigan kärjen 10 M€ liikevaihto vs. pienin 4 M€ liikevaihto. NHL:ssä Rangersin liikevaihto 17-18 kaudella oli 253 M€ (voittoa yli 100 M€) ja Panthersin 99 M€ (tappiota 21 M€). Samassa suhteessa mennään Suomessa ja väitän, että suurimmassa osassa palloilusarjoja. Joka kausi häntäpään seurat tekevät tappiota, kun yleisö tietenkin innostuu voittajista. Ongelma tulee, jos olet vuodesta toiseen hännillä. Jossain törmäsin toimittajan analyysiin, ettei Liigassa ole mitään väliä pärjääkö, kun paikka on taattu. Todellakin on. Kaikki haluaa pärjätä, koska menestys innostaa ihmisiä ja siitä liiketoiminta elää. Kyllä yrityksen taru loppuu, jos vuodesta toiseen on viimeinen Liigassakin. Ja onneksi Liigassa mestareita on viime vuosiltakin muita, kuin 10 M€ budjetin omaavat suurseurat. Jokaisella on oikeasti mahdollisuus menestyä, vaikka media joskus haluaa toisin ymmärtää.
Liigaan otettiin pitkästä aikaa uusi joukkueita kaudesta 2014-15 alkaen, jolloin ensin Liigaan nousi Sport, sitten Kookoo ja viimeksi Jukurit. Sinä aikana näitä seuroista ainoastaan Sport on ollut sarjan jumbo. Muut hännänhuiput ovat olleet Blues (meni myös konkurssiin saman tien), Saipa, Ässät ja tällä kaudella Jyp. Kotikaupunkini joukkueen Jukurien taakse on jäänyt mainittujen lisäksi mm. tämän kauden mestarisuosikki Lukko ja Pelicans. Jukureita vähän pidempään Liigassa toimineet Sport ja KooKoo menivät tänä keväänä molemmat play-offeihin ja Jukurien kanssa rannalle jäivät Saipa, Jyp, HPK ja Ässät. Pitäisikö Detroit Red Wings poistaa NHL:stä, kun se nyt jää viidettä vuotta putkeen ulos play off -otteluista?
Nämä eivät todellakaan ole ainoat oikeat näkökulmat, mutta puuttuvat. Kiinnostavuuteen vaikuttaa paljon muitakin asioita kuin se, onko liigassa nousukarsinnat vai ei tai onko joukkuemäärä 14 vai 16. On helppo tekosyy miettiä yleiseen kiinnostavuuteen ratkaisuja karsinnoista tai joukkuemääristä. Totuus on, että Liigan kiinnostavuuden rakentamiseen vaaditaan paljon enemmän. Aika paljon helpompi on aamuisin herätä katsomaan youtubesta NHL:n viralliset ottelukoosteet ja kierroksen huippuhetket (ilmaiseksi) kuin Liigan vastaavat – vain yksi esimerkki. Kaikesta huolimatta minut löytää katsomosta taas ensi kaudella, kun Jukurit taistelee Olli Jokisen johdolla paikasta auringossa.
Tarkennuksena loppuun: Se ei ole valmentajan, pelaajan tai työntekijän vika, jos yrityksen visio ja olemassaolon tarkoitus ei ole kirkkaana mielessä tai median näkökulmat ovat puutteelliset.
Tuomas Muotka 