Pikkutakki ei tee johtajaa

Olen vastustanut ennakkoluuloja pikkupojasta lähtien. Jos joku on sanonut, ettei noin voi tehdä tai pukeutua, niin kyseenalaistin aina miksi. Jos joku on vain päättänyt, että tämä on kaikille hyvä tapa käyttäytyä tai pukeutua, niin oli pakko löytää keino todistaa, että toki asiat voi hoitaa toisinkin menestyksekkäästi. Asioilla on aina monta eri näkökulmaa. On niin helppoa kertoa yksi esimerkki ja sitä kautta todeta esimerkin todistavan vain yhtä totuutta. Kärkevimmät tarinat löytyvät raamatusta ja koraanista. Tekstien perusteella voidaan perustella täysin toisilleen päinvastaisia asioita aina kunkin lukijan oman mielipiteen ja tekstinvalinnan mukaan. En ala sen enempää näitä tekstejä analysoimaan. Pointti on vain se, että jos joku joskus on todennut asian olevan tietyllä tavalla yhdessä tilanteessa, ei se tarkoita, että se on yksi universaali totuus jokaiseen tilanteeseen. Jos asuinalueelle on määritelty kaavassa talon väriksi sininen ja viimeisen kulman asukas haluaisi maalata talon punaiseksi, onko perusteluna: ”näin on kaavaan määritelty”, pitäisikö asiassa käyttää maalaisjärkeä tai edes perustella se, miksi yleensä kaavaa määriteltäessä on nähty, että värien pitää olla yhtenevät. Sama pätee niin moneen asiaan, eikä vähiten pukeutumiseen. Säännön olemassaolo ei saa olla perustelu, vaan pitää ymmärtää miksi sääntö on laadittu. Joskus ymmärtämällä taustan voi todeta säännön olevan ihan OK, joskus sen voi kyseenalaistaa.

Olin 80-luvulla ala-asteen toisella luokalla pienessä Otavan koulussa koko koulun ensimmäinen poika, joka otti korvakorun. Jalkapallovalmentajat kuittailivat asiasta, kuten myös koulun vanhimmat oppilaat. Sanoin vain, että tytöt kyllä tykkäävät. Oikeastaan nautin siitä, miten osasta paistoi ärsytys, kun poika oli mennyt ottamaan korvakorun. Miksi en voisi ottaa korvakorua? Kuka sanoo, että vain tyttö voi ottaa korvakorun? Olin ylpeä asiasta. Kasvatin perään myös takatukan Europen levynkansien innoittamana. Yläasteaikana kaikilla piti olla maiharit ja pilottitakki (ei vain skineillä, vaan kaikilla). Parin kaverin kanssa hommattiin creepersit ja pidettiin flanellipaitoja. Lakkiaisiin en valinnut perinteistä tummaa pukua ja värjäsin hiukset kirkkaan siniseksi, koska kaikki ottivat niin vakavasti sen, että pitää saada aikuismaisia valokuvia. Vaikka nautin siitä, että käyttäydyin ennakko-odotusten vastaisesti, en ole tyhmä. Kun aloitin työurani yliopiston jälkeen, jouduin vakavasti pohtimaan korvakorujen käyttöä. Vaikka se kuului identiteettiini, en voinut sulkea silmiäni siltä tosiasialta, että osa ihmisistä vetää ensitapaamisella toisen ulkonäöstä johtopäätöksiä. Businessmaailmassa pärjäämisessä sillä on merkitystä – varsinkin uran alkutaipaleella, kun sinua ei tunneta. Niinpä en ole vielä tänä päivänäkään pitänyt korvakoruja tai nenäkorua työmaailmassa. Toki esimerkiksi ensimmäisistä johtotiimin yhteiskuvista näkee, että muiden valkoisten kauluspaitojen joukosta erottuu oma kirkkaan sininen paita puvun takin alta. Pieni kyseenalaistaminen perinteisiin kuitenkaan ilman sen suurempaa shokkiefektiä. Minulla on paljon tatuointeja (mikä tänä päivänä alkaa olla yleisempää), mutta työelämässä ne peittyvät vaatteiden alle. Myyntijohtajana tuli vietettyä paljon asiakkaiden kanssa aikaa myös iltaisin ja saunan lauteilla. Siellä tatuoinnit nousivat monesti puheenaiheeksi, mutta vain positiivisella tavalla: ”enpä olisi uskonut”. Monesti saunan lauteilla myös näistä businesstutuista löytyi piirteitä, joita ei kukaan paljastaisi toimistotapaamisella. Puvun takin alta saattoi kuoriutua black-metallin kannattaja, intohimoinen valioliigaseuran fani tai jotain muuta, mitä ei olisi ikinä arvannut. Kun ensin on tutustunut ihmiseen, ei sen jälkeen ole merkitystä, miten pukeudut, miltä näytät tai miten vapaa-aikasi käytät. Mutta ensitapaamisella voi herättää reaktiota, jotka vaikeuttavat tutustumista ja sitä pyrin aina välttämään. Jukurien toimitusjohtajana kasvatin tieten tahtoen pienen irokeesin ja silloin tällöin myöhemmin lehdistötilaisuuksissa paljastin tatuointejani. Olin joskus nuorena unelmoinut ajasta, jolloin pörssiyrityksen johtaja voi olla julkisuudessa tatuoinnin näkyvillä, eikä se herätä mitään ihmetystä. Liigassa pääsin lähelle. Mutta tuskin ihan äkkiä esimerkiksi kaupunginjohtajaksi valitaan ihminen, jolla on vaikkapa kaulatatuointi. Liigan pitäisi mielestäni puhuttaa nuoria sukupolvia ja silti kiekkopiireissä pyrittiin pukeutumaan perinteisesti. Aina löytyy ihmisiä, ketkä eivät asiasta tykänneet, mutta suurimmaksi osaksi sain positiivista palautetta, enkä koskaan kokenut vaikeaksi toimia Etelä-Savon päättäjien, hallin henkilökunnan tai fanien kanssa. Koin molemminpuolista arvostusta habituksestani huolimatta tai siitä johtuen. Kaikki lähtee siitä, miten käyttäydyt, ei siitä, mille näytät.

Tarinan opetus ei ole se, että kaikkien pitää pukeutua juuri päinvastoin kuin perinteisen herrasmiehen käsikirjaan on painettu. Omistan itse asiassa juuri tällaisen herrasmiehen käsikirjan (kiitos äidilleni). Osaan solmia kravattisolmun, laittaa liinan puvuntaskuun, pitää oikeanlaisia kenkiä ja oikeanlaista pukua tilaisuudessa kuin tilaisuudessa – siis jos haluaisin toimia, kuten joku joskus on määritellyt normiksi ja jota me pyrimme edelleen noudattamaan. Liigapeleissä tykkäsin pukeutua pukuun ja pitää kravattia. Tunsin itseni tyylikkääksi ja itsevarmaksi. Mutta tunnen itseni tyylikkääksi ja itsevarmaksi myös pillifarkuissa ja hihattomassa paidassa tai tyylillä revityissä farkuissa, Converse-tennareissa ja pikkutakki päällä. Tunsin itseni tyylikkääksi ja itsevarmaksi aikanaan rekan ratissa työhaalarit päällä. Tarinan opetus on se, että tyylillä ja kunnioittavasti voi pukeutua myös eri tavoin, kuin joku on joskus aikanaan määritellyt herrasmiehen ainoaksi oikeaksi tavaksi pukeutua. Maailma muuttuu, joten myös ennakkoluuloja pitää murtaa ja sääntöjä kyseenalaistaa. Mikael Junger ei suostunut pitämään kravattia. Muutos ulottui joka puolelle. Siinä missä 10 vuotta takaperin sähköalan kokoontumisissa illallisella jokaisella osallistujalla oli tumma puku päällään, muutama vuosi takaperin enemmistössä taisi olla jo pikkutakki ja farkut. Epäilemättä Jungerin ulostulolla oli epäsuora vaikutus. Itse kyllä tykkäsin pukeutua illallisille hienommin ja pidin pukua, mutta maailma muuttuu.

Pukeutumisella on monta näkökulmaa

• Ulkonäkö voi olla vielä tänä päivänäkin pelote. Jokainen meistä kuvittelee tunnistavansa kadulta vaaralliset tyypit. Onko Jouko the street barber vaarallinen henkilö, koska omaa tatuointeja naamassaan? Vastaavasti, kuinka paljon onkaan vaarallisia ihmisiä täysin ilman tatuointeja? Tämä seikka on otettava huomioon businessmaailmassa omassa ulkonäössä, vaikka toivonkin, että maailma pikkuhiljaa ymmärtää, ettei ulkonäön perusteella voi vetää johtopäätöksiä ihmisistä. Avovaimoni edesmennyt mummu oli loistava esimerkki ennakkoluulottomuudesta. Tapasin pienellä kylällä asuvan vanhuksen ensimmäistä kertaa hihattomassa paidassa tatuoinnit näkyvillä. Missään vaiheessa hän ei osoittanut minkäänlaista mielenkiintoa habitustani kohtaan vaan jälkikäteen vain kehui, kuinka hienoa oli jutella kaverin kanssa, joka katsoo silmiin ja kuuntelee.

• Ulkonäöllä voidaan viestiä kuuluvansa johonkin joukkoon. Siinä missä punkkareilla, skineillä ja räppäreillä on omat pukeutumismallinsa, aivan samalla tavalla businessmaailma haluaa viestiä pukeutumisellaan olevan osa businessmaailmaa. Ihailen individualisteja, joilla on täysin oma tyylikäs tyylinsä ja he voivat olla uskottavia missä tahansa joukossa (esim. elämäntapapunkkari Sami Yaffa). Ongelmaksi näen, että jokainen joukko katsoo omiaan kieroon, jos tämä haluaa pukeutua eri tavoin, miten joku joskus on määritellyt.

• Yritys voi pyrkiä pukeutumisellaan luomaan yritysmielikuvaa. Finanssialalla (mielikuva) taitaa edelleen puku tai naisilla jakkupuku olla suurimman osan työvaate. Yritykset voivat jopa määritellä pukukoodeja. Ymmärrän tämän pointin, mutta samaan aikaan muodostetaan myös työnantajamielikuvaa. Työnantaja voi olla houkutteleva työpaikka ainoastaan tietynlailla ajatteleville persoonille sen takia, että haluaa määritellä yhden tavan pukeutua. Toisenlaiset individualistit eivät näe finanssialaa itselleen sopivana paikkana työskennellä vain sen suhteettoman vakavan imagon takia. Sama pätee asiakkaisiin. Hyvänä esimerkkinä on koripallon ja jääkiekon erilaiset asiakaskunnat. NHL-jääkiekkoilijoilla on pelipäivinä pukupakko, millä halutaan viestiä ammattimaisuutta. NBA-koripalloilijat pukeutuvat kuin musiikkimaailman starat. Se ei voi olla vaikuttamatta asiakaskuntiin ja lajien mielikuviin. NHL:n fanikunta vanhenee ja edustaa konservatiivista valkoista kansanosaa. Nuoria on ollut vaikea houkutella mukaan. Yksi syy varmasti yllä.

• Asiakaspalveluammateissa pitää työntekijä pystyä tunnistamaan firman työntekijäksi. Sen takia työvaatetuksen täytyy olla firman brändin mukainen. Mutta tarkoittaako tämä sitä, että jokaisen Citymarketin kassan pitää pukeutua samaan T-paitaan vai voisiko samalla brändillä olevia vaatteita olla eri vartalomalleille ja persoonille sopivampia? Tai pitääkö kaikilla junan konduktööreillä olla musta suorat housut vai voiko vaihtoehtona olla mustat pillifarkut? Tietyillä aloilla pitää ottaa huomioon myös turvallisuustekijät vaatetuksessa (esim. työmaat), mutta aina voidaan jättää tilaa persoonallisuudelle.

Tietyt aspektit pukeutumisessa pitää ottaa huomioon työpaikasta ja tilanteesta riippumatta. Mutta kuka meistä voi määritellä, että on jokin koodi tai malli pukeutumisesta, joka on kaikkia kohtaan kunnioittavaa? Ei kukaan. Ei voi todeta yksioikoisesti, että revityt farkut on pannassa, koska joku on tavannut omasta mielestään epätyylikkään henkilön revityissä farkuissa. Olen nähnyt kuvia, joissa muotitalon johtaja on pukeutunut illalliselle viimeisen päälle harkittuun ja tyylikkääseen kokonaisuuteen, johon kuuluvat revityt farkut. Samalla on varmasti tapauksia, joissa kokonaisuus revittyine farkkuineen ei ole tilanteeseen sopiva. En menisi samassa asussa businesstapaamiseen, kuin menen Tavastialle punkkikeikalle tai Ilosaarirockiin, mutta samoja elementtejä voi olla molemmissa kokonaisuuksissa. Kuten aiemmassa kirjoituksessa olen todennut, maailma tarvitsee kapinallisia, jotka murtavat pikkuhiljaa ennakkoluuloja. Työskentelin pitkään ranskalaisomisteisessa yrityksessä. Suomessa ramppasi paljon kaikenlaisia kehitysprojektien vetäjiä ja tapasin seminaareissa johtajia ympäri maailmaa. Sen opin, että vaikka kaverilla olisi muotitalosta ostettu kallis tumma puku päällään ja Rolex ranteessa, se ei todellakaan tarkoittanut, että sieltä alta paljastui alansa ammattilainen, vaikka moni huipputekijä olikin. Tapasin monta huipputyyppiä, mutta joukkoon mahtui henkilöitä, jotka kuvittelivat, että pelkkä asukokonaisuus teki heistä yhtäkkiä fiksumpia kuin muut. Että he olisivat jotenkin ylempänä arvoasteikolla pelkästään pukunsa ja kellonsa takia. Sitten taas seminaarissa saatoit tavata farkut jalassa tallustelevan kansanmiehen, joka paljastuikin erään maan erittäin menestyneeksi toimitusjohtajaksi.

Tämä ei tarkoita, etteikö merkkipuku olisi tyylikäs asu ja moneen paikkaan sopiva. Se on ja itse tykkään pukeutua välillä pukuun. Psykologisissa kokeissa on pystytty todistamaan, että kun ihminen laitetaan normaaleissa vaatteissa ”paremmin” pukeutuneiden ihmisten keskelle, tämä kokee alemmuutta. Ikävä kyllä, tätä psykologiaa on käytetty aina johtamisessa hyväksi. Ikään kuin johtaja tai businesskumppani olisi auktoriteetti vain sen takia, että pukeutuu pukuun. Sitä minä vastustan enkä itse halua koskaan käyttää hyödykseni. Auktoriteetti voi helpottaa käskyjen jakamista, mutta rajoittaa kanssakäymistä, jolloin siitä menetetään molemmin puolin paljon potentiaalia. Onneksi ihmisten maailmankatsomus on nykyisin laajempi ja temppu ei niin helposti onnistukaan. Kaikkein tärkein asia on muistaa, että pukeuduit sitten kalliiseen pukuun tai farkkuihin, ainoa merkitsevä asia on se, miten kohtaa muut ihmiset ja mitä sinä oikeasti osaat. Muistat myös, että siellä toisella puolen pöytää voi olla pirusti osaamista ja ihmistuntemusta (tai olla olematta) edelleen riippumatta siitä, onko toisella puolen pöytää pukumies tai jakkupukunainen vaiko nenäkorulla varustettu punkkirokkari. Kun se ajatus puskee pintaan, että minä en aio kunnioittaa kaveria, joka pukeutuu vain t-paitaan, mieti, oletko 100% varmasti valmis menettämään potentiaalisen huipputapaamisen, diilin, työntekijän, tulevan kumppanin, asiakkaan tai pahimmassa tapauksessa maineesi vain sen takia, että sinä koet toisen pukeutumisen omaasi vähempiarvoiseksi. Haluan pukeutua hyvin, mutta muistan aina myös sen, että puku tai pikkutakki päällä en ole yhtään sen parempi johtaja tai ihminen, kuin ilman pikkutakkia. Saapa nähdä, tuleeko vielä aika, jolloin rohkenen työskennellä lävistysten kanssa ilman pienintäkään taka-ajatusta sidosryhmien ennakkoluuloista.