Mieleni pahoitin

Heinäkuun alussa Eksoten rekrymainoksesta lähti taas yksi lukuisista ”mieleni pahoitin” -tapahtumaketjuista liikkeelle. Se sai minut pohtimaan aihetta enemmänkin. Aina, kun muureja yritetään murtaa, ennakkoluuloja ravistella tai tehdä mitään ”normista” poikkeavaa, joku pahoittaa mielensä. Usein vielä jonkun toisen puolesta. Tässä tapauksessa yhteydenottoja saanut hallituksen pj (huom! ei operatiivinen johto) puuttui ensimmäisenä operatiiviseen toimintaan. Toimitusjohtajan painajaisuni. 99% kuluttajista ymmärsi varmasti mainoksessa huumorin voiman ja mainos vielä toimi. Mutta pieni joukko mielensä pahoittajia sai päättäjät reagoimaan ilman suurempia analyyseja tai keskusteluita.

Oletko kuullut huulenheiton, että demokratian suurin ongelma on tyhmät äänestäjät? Mielensä pahoittaminen ja klikkiotsikkomedian voima ovat trendejä, jotka vaikuttavat valtavan paljon nykymaailman päätöksen tekoon. Ja niillä myös onnistutaan meihin vaikuttamaan (katso dokumentti The Great Hack, Netflix). Otsikot ja kommentit vaikuttavat siihen, minkälaisia päättäjiä on valittu maailman johtopaikoille ja siihen, miten kuluttajat tekevät päivittäisiä valintojaan. Aiheesta saisi kirjoitettua useammankin tutkielman, mutta samalla oma verenpaine nousisi liikaa. Kirjoitan valikoiden mielensä pahoittamisesta.

Miettikää otsikkoa: ”Teinit rellestivät luokkaretkellä Teneriffalla”. Jos ysiluokkalaiset päästettäisiin tänä päivänä vapaasti 90-luvun Teneriffan yöhön, missä ei ikärajoja tunnettu, valokuvat leviäisivät kuin kulovalkea, iltapäivälehdet nostaisivat klikkiotsikoita toisensa perään ja vastuuopettaja lynkattaisiin julkisesti. Lynkkaajat olisivat itse entisiä nuoria, jotka niin ikään alaikäisinä aikanaan ovat ensimmäiset olutpullonsa korkanneet. Suurin osa kansasta ymmärtäisi, mutta otsikon ja pienen kansanosan kommenttien ansioista mielipiteisiin vaikutettaisiin ja opettaja joutuisi vaikeuksiin. Onneksi meillä oli aikanaan huippufiksut opettajat, vanhemmat ja urheiluvalmentajat, joiden ei tarvinnut nipottaa liikaa muiden ihmisten reaktioiden pelossa, mutta jotka asettivat oikeanlaiset rajat. Mahtavia muistoja 90-luvulta. Samaan aikaan pahoittelut nykynuorille. Te ette pääse kokemaan samoja asioita, mitä me pääsimme kokemaan ennen sosiaalisen median valtakautta.

Säästyin tältä aiheelta hyvin pitkään, sillä työskentelin B2B liiketoiminnassa julkisen valokeilan takana. Myöskään sosiaalinen media ei näytellyt vielä 10 vuotta takaperin niin isoa roolia, mitä se tänä päivänä näyttelee. Pystyimme asiakkaiden kanssa puhumaan asioista suoraan ja lähettämään sähköposteja ilman pelkoa, että joku suutuspäissään kopio viestistä osia keskustelupalstoille. Yksi esimerkki sieltäkin tulee mieleen eräänlaisesta ”mielensä pahoittamisesta” tai rajojen rakentamisesta perustuen toisten ihmisten kuviteltuihin mielipiteisiin. Meille tuli kaveri töihin, kellä oli lävistyksiä ja tatuointeja. Häntä pyydettiin peittämään käsivarret ja ottamaan lävistykset pois, etteivät asiakkaat pahoita mieltään. Teimme töitä rakennusteollisuudessa ja myymälän asiakkaat olivat pääosin asentajamiehiä, joilla monella itselläänkin on lävistyksiä ja tatuointeja. Syy taisi olla, ettei kieltäjä itse hyväksynyt tatuointeja ja perusteli kieltoa sillä, että joku toinen pahoittaisi mielensä. Muistuttaa kuulemaani perustelua esimeriksi samaa sukupuolta olevien parien adoptio-oikeutta vastaan: ”enhän minä ole itse vastaan, mutta heidän lapset joutuisivat koulussa kiusatuksi ja pitää ajatella lapsia”. Jaa… kukaan ei ole niin suvaitsevainen ja mukautuvainen kuin lapsi – ellei sitten isi tai äiti opeta kotona toisenlaisia ajatuksia. Onneksi tuossa edellä mainitussa asiassa maailma muuttuu ja harvassa on liikkeet, joiden asiakaspalvelutyöntekijöiden ihon värejä, ryppyjä tai kuvia pyrittäisiin rajoittamaan sen takia, että joku henkilö voisi pahoittaa mielensä. Kuka ikinä on pystynytkin määrittelemään asiakaspalvelijan ulkoisen habituksen, joka kelpaa kaikille?

Vuoden 1995 suomen maailmanmestarit pystyivät juhlimaan muun kansan kanssa yhdessä maailmanmestaruutta. 2019 Stanley Cupin loppuotteluiden jälkeen pelaaja on koko maailman nähtävillä valokuvissa, joissa hän tanssii ilman paitaa yökerhossa. Pieni osa kansasta kommentoi negatiivisesti, toimittajat tekevät klikkiotsikoita: ”Kansalaiset pahoittivat mielensä”, unohtaen tietysti, ettei suurin osa kansalaisista ollut moksiskaan. Kohu oli ainoastaan itse otsikossa ja muutaman kansalaisen some-kommenteissa. Mitä kaikkea aikanaan poliitikot ovat yökerhoissa touhunnetkaan ja tehneet silti hyviä päätöksiä. Touko Aalto ilman paitaa valokuvissa ja poliitikon ura oli ohitse. Tai puhuisimmeko vielä Alexander Stubbin punaisista shortseista, mikäli toimittaja ei olisi haistanut tässä otsikkoa, jolla saisi sen pienen osan kansaa sosiaalisessa mediassa liikenteeseen. Stubb jakaa mielipiteitä, mutta punaisilla shortseilla tuskin on mitään tekemistä hänen päätöksiensä kanssa, kuten ei Touko Aallon illanvietolla. Mutta teilaukseen riittää, kun toimittaja saa yhdestä some-kommentista otsikon ”kansalaiset kauhuissaan” ja niin sanottu kohu on valmis.

Liigajoukkueen peräsimessä koinkin sitten ne uskomattomimmat esimerkit, joiden jälkeen en enää elänyt lintukodossa. En itse ole facebookissa, instagramissa tai twitterissä, joten meni pitkään ennen kuin ymmärsin sosiaalisen median ja toisen puolesta mielensä pahoittamisen voiman. Ensimmäistä esimerkkiä en viitsi vieläkään käydä tässä läpi, sillä pelkästään sen analysoiminen voisi nostaa myrskyn jälleen uudestaan. Joku linkkaa johonkin ja toimittaja tarttuu aiheeseen, keksii siitä klikkiotsikon ja myrsky on valmis. Tapahtumaketjuna seurauksena lopulta koko kaupunki ja sen asukkaat teilattiin pystyyn erään toimittajan toimesta, vaikka kukaan kaupunkilainen ei mitään ollut tehnytkään. Toimittajalla on voima kirjoittaa ja sen jälkeen ihmisillä on oikeus kommentoida. Ja voin sanoa, etteivät kommentit ole aina analyyttisiä ja ymmärtäväisiä tai kovin montaa eri näkökulmaa huomioon ottavia.

Paria esimerkkiä uskaltaa tässä avatakin. Apuvalmentajamme ajoi isoja kilometrejä autonratissa, sillä perhe asui toisessa kaupungissa. Olimme yhteiskuntavastuullisena toimijana mukana liikenneturvakampanjassa ja teimme yhteystyössä useita mainosvideoita kampanjalle (ilmaiseksi). Teimme myös päiväkotikiertueen teemalla liikenneturva. Eräänä päivänä valmentajan kaasujalka oli sen verran raskas, että kortti meni hyllylle. Ei mennyt kauaa, kuin minun puhelin pirisi: ”Teillä on tämä päiväkotikiertue ja apuvalmentajan kortti meni hyllylle, miten kommentoit?”. Olin vähän aikaa hiljaa, ennen kuin todella ymmärsin, ettei kyse ole vitsistä. Joku ajaa ylinopeutta, niin työnantajan pitää kommentoida sitä julkisuuteen. Todisti ainakin sen, että Mikkeli oli noussut Suomen kartalle Liigan myötä. En edes muista, mitä vastasin, mutta olo oli erikoinen. 99% ihmisistä on fiksuja, taputtelevat olalle ja ymmärtävät, ettei ylinopeudella ole mitään tekemistä sen kanssa, etteikö Jukurit tekisi erinomaista työtä lasten ja liikenneturvallisuuden parissa. Mutta sitten on pieni osa, jotka nostavat äläkän ja ovat sitä mieltä, että Jukurit on tehnyt mokan ja yritys ansaitsee rangaistuksen. Ja he vetoavat aina muihin ihmisiin. Niihin 99% kansalaisia, joita asia ei kiinnosta pätkääkään, eivätkä he ole asiasta moksiskaan. Aiemmassa kappaleessakin oleva kohu (jota en avannut) toi minulle lukuisia sähköposteja kumppaneilta, että älä huoli, ymmärretään kyllä, eikä tässä mitään. Silti muutama henkilö kommentoi jokaisessa mahdollisessa kanavassa, että miten kumppaneiden tulisi reagoida. Yksikään kumppani ei kaikonnut tai lakannut tukemasta, mutta näiden muutaman henkilön kommenteista ei pelkästään iltapäivälehdet vaan jopa paikallislehdet saattavat kirjoittaa otsikoita.

Kohdalle sattui myös toinen tapaus. Valmentaja välitti sosiaalisessa mediassa varoitusviestiä kaikkien tiedossa olleesta tapauksesta. Joku sitten keksi, että varoitus oli rasistinen. Rasismi on monessa mielessä teema, jolla voidaan nopeasti vetää toinen lokaan ilman minkäänlaista tutkimista. Vihjaa rasismista, niin myrsky on valmis, vaikkei myrskyn aiheuttajat (kommentoijat) edes ole tutustuneet jutun alkuperään. Todellakaan kyse ei ollut mistään tällaisesta. Samaan aikaan olimme mukana kampanjassa vihapuhetta vastaan. Taas iltapäivälehdistö soitti ja kommenttiani pyydettiin. Taisin sanoa jotain sellaista, että haluamme olla kaikille avoin yhteisö ja niin edelleen. Kohta sähköpostiini alkoi tulvia rasistisia viestejä ja uhkauksia olla astumatta enää koskaan kyseiseen kaupunkiin (oikeat rasistit hyökkäsivät minua vastaan). Ajatteliko toimittaja, että asia oli oikeasti uutinen vai, että saisi otsikolla tietyn kansanosan kommentoimaan sosiaalisessa mediassa? Ei mitään tekemistä totuuden analysoimisen kanssa. Kunhan saa mielensä pahoittajat liikkeelle, niin klikkejä tulee. Tapauksia oli enemmänkin ja osan sai vaiettua, ennen kuin ne lähtivät otsikoiksi asti. Mutta aivan uskomattomilla jutuilla pyritään julkisuudessa toimivaa yritystä vetämään lokaan ilman minkäänlaista totuuden siementä, kunhan vain saadaan mielensä pahoittajat liikenteeseen ja klikkejä nettiin.

Näen, että tämä trendi on vaikuttanut myös esimeriksi vaaliväittelyihin. Luulisi, että puoluejohtajien agendat, päätökset ja johtajan ominaisuudet olisivat väittelyiden avainasemassa. Sen sijaan iltapäivälehtien väittelyanalyyseissä keskitytään siihen, kuka vastasi kenenkin kommentteihin nokkelimmin. Aivan oikeasti – kenen kommentit olivat nokkelimpia ja saivat toisen väittelijän ajatukset huonoon valoon. En olisi uskonut, että Suomessakin mennään sellaiselle linjalle. Mitä tekemistä nokkelalla vastauksella on johtajan ajatusmaailman kanssa. Näen tämän johtuvan nimenomaan klikkiotsikoista ja niiden tarkoitushakuisesta mielensä pahoittajien hyödyntämisestä. Kuvitellaan, että kansaa kiinnostaa enemmän nokkelat sanonnat kuin päättäjän ajatusmaailma. En usko, että se näin on, mutta tällaisilla uutisilla saadaan se pieni osa kansasta kommentoimaan ja klikkejä.

Jokainen tietää, ettei tässä ole tarkoitettu mitään. 99% kansasta tietää, ettei tässä ole pahastumisen aihetta. Käytännössä kukaan ei pahastu omasta puolestaan, mutta 1% pahastuu lopun 99% puolesta, ketä ei kiinnosta tippaakaan. Tai jos ei kenenkään muun puolesta pahastusta, niin viimeistään lasten puolesta on aina hyvä pahastua, sillä se uppoaa. Pitääkö tämä muiden puolesta pahastuja muita tyhmempinä kuin itseä: ”itse ymmärrän kokonaisuuden, mutta muut eivät ymmärrä, joten minun pitää puolustaa ja pahastua heidän puolestaan”. Vaikea sanoa, mutta sen tiedän nykyisin, että tämän aiheen kanssa on vain pakko pelata tietyillä aloilla ja maalaisjärki unohdettava. Ongelma ei ole se, että pieni osa kansasta menee klikkiotsikon halpaan ja pahoittaa mielensä. Ongelma on se, että siitä seuraava tapahtumaketju muokkaa myös muiden ihmisten ajatuksia, toimintatapoja ja jopa arvomaailmaa. Netissä on niin helppo kommentoida kärkkäästikin ilman tilanteen analysointia, että se aiheuttaa kohuja ja tunteiden räiskymistä molemmilta laidoilta.

Mutta ei tämä pelkkä vuodatus ole. Yllä olevat esimerkit eivät ole yhteiskunnallisesti merkittäviä. Ne ovat vain esimerkkejä siitä, miten osa meistä närkästyy. Ilmiö on kuitenkin yhteiskunnallisesti merkittävä. Sitä tarvitaan, jotta maailma muuttuu ja kehittyy. 50-luvulla Elvis ei saanut esiintyä telkkarissa lantiota heiluttaen, 70-luvulla KISS sai vastaansa koko Amerikan mielensäpahoittajat, 80-luvulla rokkibändien levynkansiin kiinnitettiin varoitustarroja ja Marilyn Manson aiheutti uskovaisten järjestämiä CD-polttorovioita 90-luvulla. Nyt suurin osa ihmisistä ei ole moksiskaan edellä mainituista esimerkeistä ja esimerkiksi Marilyn Manson on esiintynyt paikoissa, missä se olisi ollut mahdotonta 90-luvulla. Jos kukaan ei koskaan ota riskiä, riko rajoja ja ole välittämättä mielensä pahoittajista, maailma ei mene eteenpäin. Tämä pätee myös liike-elämän käyttäytymismalleihin, pukeutumiseen ja tapoihin toimia. Kaikella on siis tarkoituksensa. Yhteiskunnallisesti merkittävimmät kohut ovat aiheuttaneet henkilöt, jotka ovat seisoneen anteeksipyytelemättä periaatteidensa takana. Lähes koko kansa kääntyi Muhamed Alia vastaan, kun tämä ei suostunut lähtemään Vietnamin sotaan periaatteidensa vuoksi. Media ja poliitikot käynnistivät suorastaan ajojahdin miestä vastaan. Ali ei perääntynyt ja vuosia myöhemmin Ali kohosi sankariksi ja sotaa vastustettiin laajalti. Samanlaisia esimerkkejä voisi kertoa lukemattomia Yhdysvaltojen mustien oikeustaistoista tai yleensä seksuaalivähemmistöjen tasa-arvon puolesta taistelleille. Maailmassa on vieläkin paljon väärin, mutta paljon on saavutettukin takapakeista huolimatta. Sosiaalinen media on vain tuonut mitättömistä uutisista mielensä pahoittamisen julkisesti liiankin helpoksi. Silti mielensäpahoittajia tarvitaan siinä missä rajojen rikkoja ja rohkeita kohun aiheuttajia. Tarvitaan molempia osapuolia, jotta asiat saavat tarpeeksi isot mittasuhteet ja maailma muuttuu. Kaikkia tarvitaan, vaikka se joskus ärsyttää. Taisi myös Eksoten mainos saada enemmän näkyvyyttä kuin kukaan osasi aavistaa, kiitos mielensä pahoittaneille ja ylireagoinneille. Ehkä tulevaisuudessa pääministeri voi kesällä fillaroida punaisissa sortseissa ilman pelkoa lynkkaamisesta, ministeri irrotella yökerhon pikkutunneilla siinä missä muutkin ja kaupunki voi houkutella lääkäreitä töihin huumorinkin keinoin.