Milloin ei enää tarvitse omaksua uutta?

Oletko valmis ammattilainen alallasi? Oletko sitä mieltä, että sinulla on jo sen verran kokemusta, että pystyt johtamaan tai työskentelemään sen turvin? Tarvitseeko sinun enää omaksua uutta?

Minulle rakkaimmassa urheilulajissa, jääkiekossa, tulee jatkuvasti uusia nuoria valmentajia, ketkä haastavat kokeneempien käsityksiä itse pelaamisesta tai tavasta johtaa joukkuetta. Nämä nuoret janoavat oppia pelistä uutta ja miettivät koko ajan uusia lähestymistapoja yksilön ja joukkueen valmentamiseen. Joskus unohtuu, että myös kokeneet valmentajat ovat olleet näitä nuoria uusien ajatusmallien luojia ja ovat parhaimmillaan jopa mullistaneet valmennuskäsityksiä. Missä vaiheessa nälkäisestä opinjanoisesta valmentajasta tulee kokenut kettu, joka väheksyy tuoreempia näkemyksiä ja ajattelee, että tämä juttu on aina toiminut näin ja toimii yhä? Miksi joku valmentaja on voittanut useita mestaruuksia mullistavalla tavallaan toimia, mutta myöhemmällä uralla homma ei enää toimi?

Aivan sama asia pätee yritysmaailmassa. Aloittaessani nuorena myyntijohtajana sähkötukkumaailmassa kuulin perinteisesti sanat: ”Olen myynyt näitä tarvikkeita 25 vuotta ja tiedän kyllä, miten homma toimii ja mitä asiakkaat haluavat”. Kuitenkin sama kaveri on nähnyt 25 vuoden aikana maailman muuttuvan valtavasti. Faksit ovat poistuneet, lankapuhelimia ei käytetä, kaikilla on omat kannettavat käytössä, sähköiset tilauskanavat ovat muuttaneet myyjän roolia, kännykän avulla työmailta voidaan olla milloin tahansa yhteyksissä nettiin, logistinen ketju on tehostunut, uudet tuoteinnovaatiot ovat muuttaneet asennustapoja ja niin edelleen. Missä vaiheessa tulee se piste, jolloin voi ajatella, ettei maailma enää muutu, eikä minun tarvitse opetella uusia tapoja tehdä työtäni? Luin joskus Vesa Keskisen haastattelun, jossa hän kertoi ostaneensa Nokian Communicatoreita varastoon kymmeniä kappaleita, koska se on maailman paras puhelin ja hän aikoi käyttää mallia lopunelämäänsä. Hän oli ratsastanut aina teknologian aallonharjalla, mutta nyt hän sai päähänsä, ettei kehitystä enää tapahdu. Ehkä Keskinen on pyörtänyt myöhemmin päätöksensä, mutta tämäkin kuvaa sitä, että jossain vaiheessa ihminen vain päättää, että nyt minä tiedän tarpeeksi, eikä enää tarvitse oppia tai omaksua uutta.

Itse asiassa musiikkimaku on hyvä esimerkki myös tähän aiheeseen. Elvis ja Chuk Berry ovat oman sukupolvensa sankareita. Ramones ja Sex Pistols pakottivat Lez Zeppelinin ihailijat polvilleen. 80-luvun nuorien huoneen seinillä oli kuvia Hanoi Rocksista, minkä jälkeen nuoret ottivat omakseen Guns Rosesin tai Metallican. Nirvana johdolla grunge laittoi kasarihevin menneeseen maailmaan. Jokainen sukupolvi ihannoi omien teinivuosiensa musiikkia ja pitävät sitä ”ainoana” oikeana musiikkina. Joskus myös itse muusikot uhriutuvat tähän ja voivottelevat, kun kukaan ei enää kuuntele ”oikeaa musiikkia”. ”Mä oon vanhan liiton mies, enkä ymmärrä nykytouhua”, kuuluu esimerkiksi erään eturivin suomalaisen muusikon toteamus omassa kirjassaan. Sama kaveri on itse provosoinut esiintymisellään sukupolvia vuosikymmeniä aiemmin. Miksi näin, kun väistämättä aina tulee uusia ideoita ja uusia tapoja tehdä musiikkia? Mistä johtuu, että mieli on vaikea pitää avoimena uusille vaikutuksille, kun ikää tulee lisää? Ilosaarirock tekee loistavaa työtä, kun tuo Suomeen listahittiartistien vanavedessä vuodesta toiseen uusia mielenkiintoisia musiikin tekijöitä. Vaikka itselle Hanoi Rocks on suosikki yli muiden, pyrin koko ajan tutustumaan myös uusin tekijöihin. Musiikissa, urheilussa eikä busineksessä voi väheksyä kokemusta ja niiden tuomaa ammattimaisuutta, mutta mieli on syytä pitää avoimena tuoreille ajatuksille tai jää itse paitsioon.

Minä suorastaan pelkään sitä, että oma mieli sulkeutuisi joskus uusilta asioilta. Olen vajaat 40 vuotta ja työelämää on varmasti vielä reilummin edessä kuin takana. Maailma on muuttunut valtavalla vauhdilla elämäni aikana ja työelämä on ollut täynnä muutoksia. Ensimmäiset 10 vuotta työurastani toimin Rexelillä erilaisissa tehtävissä ja olin valtavan onnekas, koska yrityksessä panostettiin koulutukseen. Meillä oli jatkuvasti erilaisia strategisia hankkeita, myynnin koulutusputkia ja esimiesten koulutuspäiviä. Näiden kautta tajusi, että oppia voi imeä rajattomasti kollegoilta ja kehittämällä asioita ymmärtää koko ajan lisää. Voiko silti minullekin käydä jossain vaiheessa niin, että tukeudun vain kokemukseeni ja kerron työntekijöille, kuinka asiat on aina tehty ja näin homma toimii? Heräänkö joskus viisikymppisenä tai kuusikymppisenä ja ajattelen olevani valmis ammattilainen siinä, mitä teen? Miten voin välttää sen, etten koskaan lopeta oppimasta uutta ja analysoimasta omaa tekemistäni eri näkökanteilta?

Kirjoitin aiemmin epämukavuusalueista ja kuinka olen joutunut aina puskemaan itseni läpi tilanteista, joissa ensin on ollut kiviseinä vastassa. Niiden kautta osaaminen ja mukavuusalue on kasvanut. Olin vähän reilut kolmikymppinen aloittaessani myyntijohtajana sähkötukkualalla ja koin riittämättömyyden tunnetta jatkuvasti. Loppujen lopuksi pärjäsin itse asiassa erittäin hyvin ja keskustellessani kokeneempien johtajien kanssa ymmärsin, että tämä riittämättömyyden tunne kuuluu johtamiseen. En ole siitä eroon päässyt tuon jälkeenkään, mutta olen ymmärtänyt käsittelemään sitä. Riittämättömyyden tunne pakottaa analysoimaan omaa päätöksentekoa ja johtamista päivittäin. Kun illalla astelee peilin eteen, tulee mietittyä menneitä ja tulevia päätöksentekopaikkoja, tapaamisia sekä alaisten kohtaamisia. Tämä on yksi tapa oppia koko ajan lisää itsestä ja johtamisesta.

Jos mietitään johtamista isommassa kuvassa, niin jo pelkästään johtamisteorioiden osalta on tapahtunut valtavaa kehitystä. 1900-luvun alussa eräs kuulu teoreetikko mainitsi jotenkin seuraavasti: ”Johtajan tulee olla fyysisesti vahva auktoriteetti, joka osaa alaistensa työt paremmin kuin alaiset itse”. Ajatellaanpa käytännön tasolla pelkästään kotimaata Suomea. Suomen elintaso on ottanut huimia askeleita eteenpäin vuosikymmenien aikana. Vaikka kuinka haluaisin olla nuori kapinallinen, en enää ole (ainakaan niin nuori). Minun sukupolveni nuoruus oli aivan toisenlainen kuin nykyisten teinien nuoruus. Ja taas vanhempieni nuoruus oli avain erilainen verrattuna omaan nuoruuteeni. Maailma on eri tavalla auki netin kautta, tietoa on saatavilla, ihmisten perustarpeet on tyydytetty ja nykypäivän nuorilla on enemmän kaikkea kuin omalla sukupolvellani tai vanhemmillani. Tämä vaikuttaa työn tekemiseen ja ihmisten johtamiseen. Esimerkiksi joukkueurheilussa vielä muutama kymmenen vuotta sitten pelaajia voitiin johtaa laumana ja autoritääristesti. Tämän päivän nuoret eivät tähän johtamistapaan sopeudu. Urheilijat tiedostavat itse enemmän ja jokaista tulee johtaa yksilönä. Samat temput eivät tepsi tämän päivän nuoriin urheilijoihin kuin 80-luvulla.

Miksi sitten samat johtamiskeinot toimisivat yritysmaailmassa vuodesta toiseen. Leikitään, että urakiidossa ollut johtaja on tehnyt hengästyttävällä tahdilla elämänsä töitä ja oppinut liike-elämästä ja johtamisesta koko ajan uutta. 50-vuotiaana hän saa elämänsä pestin ison yrityksen toimitusjohtajana ja alkaa toteuttaa oppimiaan asioita käytännössä. Tätä tilaisuutta hän on odottanut koko elämänsä. Mutta voiko hän tukeutua vain siihen asti kokemaansa oppiin? Malttaako johtaja käyttää kokemuksiaan analysointikeinona vai kopioiko suoraan onnistumisen kokemuksiaan? Malttaako hän edelleen joka ilta analysoida tekimisiään ja oppia lisää? Olen törmännyt molempiin tapauksiin. Olen törmännyt huippumenestyjiin, jotka eivät kuitenkaan pysty toistamaan onnistumistaan. Usein he koittavat kopioida samaa onnistumisen keinoaan uudestaan ja uudestaan. He ummistavat silmänsä uusille näkemyksille ja pahimmillaan väheksyvät nuorempiaan, koska itsellä on kovat meriitit menneistä saavutuksista. Maailma kuitenkin muuttuu, ihmiset muuttuvat ja asioita pitää jatkuvasti kehittää ja tehdä uusilla tavoilla. Toisaalta olen nähnyt kokeneita johtajia, jotka janoavat oppia koko ajan lisää ja pyrkivät ymmärtämään uusia sukupolvia. Toivottavasti kuulun jälkimmäisiin vielä parinkymmenen vuoden päästäkin.

Avain onkin siinä, että omaa kokemustaan pitää osata käyttää nykyisten tilanteiden analysointityökaluna. Itse asiassa analysoimalla koko ajan tekemistään, tajuaakin, että mitä enemmän oppii, sitä enemmän ymmärtää kuinka valtavasti itse asiassa asioita vielä onkin opittavana. Mitä enemmän ymmärrät, sitä enemmän tajuaa, kuinka vähän tietääkään. Tuntuu jopa hassulla ymmärtää, miten vähän tajusikaan liiketoiminnasta vajaa kolmekymppisenä Business Controllerina, jolloin luuli ymmärtävänsä paljon. Tämä on pirun hyvä pitää mielessä päivittäisessä johtamisessa ja päätöksenteossa. Jos nyt ajattelee, että miten vähän tiesikään 10 vuotta sitten, miksi asia olisi toisin 10 vuoden päästä. Vaikka nyt on paljon enemmän kokemuksia apuna päätöksenteossa, joihin voi tukeutua, niin 10 vuoden päästä niitä on valtavasti lisää. On hyvä tiedostaa, ettei koskaan voi olla kaiken tietävä valmis johtaja. Silloin voi keskittyä siihen, että päätöksissä ottaa huomioon mahdollisimman avoimesti kaikki seikat ja kuuntelee muita ihmisiä ympärillä. Tietoa on aina saatavilla. Johtajan tehtävä ei ole tietää kaikkia keinoja itse, vaan pyrkiä hyödyntämään kaikkea ympärillään olevaa osaamista yhteisen päämäärän saavuttamiseksi.

Johtajan / ammattilaisen lupaus itselle:

1. En koskaan lopeta oppimasta uutta
2. En koskaan perustele päätöksiäni tai väitettäni pelkästään sillä, että näin on aiemmin aina tehty tai tämä on aina toiminut
3. En koskaan lopeta analysoimasta omia päätöksiäni tai johtamistapojani
4. Pidän aina mielen avoimena uusien sukupolvien ideoille ja näkemyksieni haastajille
5. En käytä onnistumisten / epäonnistumisten kokemuksiani yhtenä totuutena, kuinka asiat tulee hoitaa jatkossakin vaan työkaluna analysoidessani uusien tilanteiden vaatimia päätöksiä

Älä koskaan kuvittele, että tiedät jo kaiken ja kukaan ei voi haastaa näkemyksiäsi. Jos joku toimi ennen, ei se tarkoita, että se on ainut menestyksekäs tapa tehdä asioita jatkossa. Maailma muuttuu ja uudet näkemykset haastavat aina vanhat tavat toimia. En tule koskaan hyväksymään väittelyssä perustetta: ”usko nyt, minä tiedän, kun näin se on aiemminkin mennyt”. Se ei tarkoita, etteikö kokemusta ja onnistumisia pitäisi arvostaa. Oppiminen kulkee käsi kädessä kokemuksen arvostamisen kanssa.